Mikä voisi olla pahempaa AD(H)D-äidille kuin...

ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta...

parinkymmenen lapsen ja aikuisen vapaasti vellovassa hälinässä...

oman lapsen kysymystulvan ympäröimänä...

päiväkotitädin kysymysten ympäröimänä (lapsen eilispäivästä - miten voin muistaa mitä eilen tapahtui?)...

ILMAN STIMULANTTEJA...

läväyttää naaman eteen tehtävä "Minun lapseni on..." ja keksiä spontaanisti yhden A3:n verran asiaa.

Ei sillä, etteikö lapseni olisi vaikka mitä, mutta kolme kuppia kahvia kotona ja yksi päiväkodissa ei riitä siihen, että mun aivoni pystyisi tuottamaan mitään järkevää. Tuhisin ja puhisin ja pk-täti ystäväälisesti kysyi, olenko ihan varma etten ota lisää kahvia.

Eikä siinä vielä kaikki!! Olisi pitänyt vielä piirtää. Ja minähän en osaa piirtää missään olosuhteissa. Huh, mä tyydyin sitten sydämeen ja kukkaan - ja muuten sitten koristelin käyttämällä runsaasti värejä. ;)

Eilen tuli mitta ihan todella täyteen. Esikoinen uskaltautui toistamiseen tällä viikolla kertoa mulle niitä vähemmän kivoja asioita päiväkodista. Kun ei saanut unta.

Hienoa, lapsi on pikku hiljaa alkanut avautumaan! Vaikka asiat sinänsä ei ole mieluista kuultavaa. Kirjoitin pojan kertomat yhdelle A4:lle ja otin kolme kopiota: kaksi pojan ryhmän tädeille ja yhden päiväkodin johtajalle. Aamulla poika pariin kertaan tarkisti, että lappu varmasti on mukana. Päiväkodissa ojensin laput pojan ryhmän tädeille, vapisevalla äänellä ja kyyneliä pidätellen, ja marssin päiväkodin johtajan puheille.

En halua enää kuulla sitä, että "lapsi on niin herkkä ja kokevat asiat eri tavalla". En kertaakaan. Tiedän, että lapsi on herkkä ja VOI olla, että se kokee asiat eri tavalla kuin muut lapset, mutta kuitenkin se paha olo, josta poika päivittäin viestii toiminalla ja myös sanallisesti on aivan stnan todellista pojalle ja sitä kautta myös mulle. Ja haukkumasanat nyt ainakin on ihan konkreettista kiusaa varmaan kelle tahansa? Fyysinen onkin sitten vaikeampi juttu, mutta silti uskon, että se jotain sellaista mitä muutkin lapset voivat kokea ikävänä. Kiusaamista ei kuulemma ole tapahtunut. Tammikuussa olin ekan itse sellaista todistamassa. Siitä on pitkä aika ja sen jälkeen on pojan mukaan sitä tapahtunut. Mä en jaksa enää kuunnella ihme selityksiä.

Koska poika osallistuu leikkeihin, niin kaikki olisi hyvin. Onko kukaan ikinä kuullut sellaisesta, että kaikki lapset eivät ole tunteiden ilmaisussaan samanlaisia? Niin kuin ei aikuisetkaan, niin kun en minäkään. Tietäisitte (ehkä tiedättekin) kuinka monta kertaa elämässäni mä olen joutunut nielemään pahaa oloa ja kuinka paljon sitä on mun sisälle kertynyt lapsuudesta lähtien. Onneksi pojan tt:n lausunnossa luki, että pojan sosiaalinen ja emotionaalinen reagointi on poikkeavaa. Siihen päälle sitten vielä motoriikan viive, aistiyliherkkydet ja pojan yleinen häiriöherkkyys.

Huoltani ei kuulemma ole vähätelty, vaikka minä olen sen kyllä niin kokenut. Loukkaantunut olen, vaikka ymmärrän sen toisen puolen, että kun pojasta ei päälle päin näy. Ryhmässä on 2-3 lasta, joille minä voisin dg:n lätkäistä ihan ulospäin näkyvän käytöksen perusteella. Mutta meidän kiltti ja rauhallinen poika - eihän sillä voi mitään ongelmaa olla.

Tt:n  nelisivuinen lausunto on nyt pk:n johtajalla. Siinä on kerrottu millaisesta erityisestä tuesta poika voisi hyötyä. Lausuntokin riittää tukitoimien järjestämiseksi (dg:n kun saamme ehkä aikaisintaan syksyllä) ja onhan niistä jo keskusteltu. Tänään keskusteltiin lisää, ensi viikolla vielä lisää. Päiväkodin johtaja otti tämän asiakseen ja mietitään konkreettisia toimenpiteitä. Ja sain puhuttua jo ennakkollisesti pikkuveljenkin puolesta, kun kerroin, että samanlaista taustaa löytyy - ehkä jopa hieman selkeämmin kuin isoveljellä.

Emmä kuitenkaan uskalla sanoa, että ehkä tämä tästä.

Olipas helpotuksen huokaus, tämä päivä. Esikoisen tt on saanut tutkimuksensa päätökseen ja tulos oli (mun) odotuksen mukainen. Pojan ongelmana erityisesti tarkkaamattomuus ja häiriöherkkyys (kuulostaapa kovin tutulta...). Syynä noihin ainakin aistiyliherkkyydet, mutta todennäköisesti ADD siihen päälle. Alle 5-vuotiata ei kovin herkästi diagnosoida, mutta tt kuitenkin suositteli lähteä diagnoosia hakemaan, ja siis julkiselta puolelta, jotta voimme saada maksusitoumuksen kuntoutukseen ja/tai saisimme kättä pidempää vammaistuen hakemista varten. Asperger ainakin tämän pvn puheiden perusteella edelleen piirteisenä.

Tämä kaikki on siis mulle suuri helpotus. Se että mulla on nyt jotain mitä kertoa päiväkotiin päin ja myös selitystäkin sille, että vaikka lapsi näyttää hoitajien mielestä viihtyvän päiväkodissa, niin hän ei kuitenkaan niin tee. Että käytös päiväkodin jälkeen kotona ei välttämättä ole normaalia, ja "ikään kuluuvaa". Jännittää vaan päiväkodin suhtautuminen. Pidämme palaverin, johon tt tulee mukaan. Valottaa asioita ja kertoo millaisia tukitoimia lapsi tarvitsee. Saas nähdä miten käy.

Äidin vaisto. Prkl. Vielä joudun odottamaan sitä päivää, että mun vaisto ei olisi ollut oikeassa.

Jos mä en puhu mieltäni painavia asioita, mua v*tuttaa. Jos puhun, niin puhun aina "väärin" ja liikaa - ja mut ymmärretään väärin. Ja sitten mua v*tuttaa. Että miten mun pitäisi toimia?

Mä olen puhumattomuuteni/liiallisen puhumisen/"väärille" ihmisille puhumisen vuoksi saanut varmaan puolet päiväkodin henkilökunnasta sotkettua soppaani tavalla tai toisella. Yhteispalaveri on sovittu, mutten ole ihan varma haluanko sitä sittenkään (pk sitä ehdotti). Mä en haluaisi tulla enää yhtään väärinymmärretyksi ja se on lähes mahdotonta, jos palaverissa on minä vs. 3-4 pk-tätiä.

En kyllä ymmärrä miten mä onnistun tällaisia mieltä ahdistavia soppia keittelemään?

"Toiminnanohjauksen ja tarkkaavuuden säätelyn puutteellisuutta. Tarkkaavuuden herpaantuminen ja tarkkaavuuden jakamisen työläys altistavat suoritusta virheille. Työmuistissa tulee esille prosessoinnin lievää kapeutta ja korostunutta häiriöalttiutta. Laajemman kielellisen kokonaisuuden mieleenpainaminen jää epätasaiseksi toiminnanohjauksen ongelmista johtuen."

Edellä pätkiä taannoisesta neuropsykologisen tutkimuksen yhteenvedosta. Lekuri oli liittänyt ne lausuntoonsa, jotta saisin tulevaan pääsykokeeseen lisäaikaa. 

Ensiksi mä ajattelin, että otetaan diagnoosista kaikki mahdollinen saatavissa oleva hyöty irti, vaikkei erityisjärjestelyt oikeasti minusta ole perusteltuja. Mutta kun luin lekurin lausunnon ja muistelen kaikkea muuta neuropsykologin lausunnossa sanottua, niin ehkäpä olenkin ihan oikealla asialla.

Pitäisikö mun loukkaantua vai ajatella, että kaikella on hyvä tarkoituksensa?

Esikoisen puheiden mukaan toimintaterapeutti vieraili päiväkodissa viime viikolla, mutta kenenkään muun mielestä ei. Päiväkodista kukaan ei ole mulle asiasta maininnut. Soitin tt:lle ja kysyin mikä fiilis hänelle käynnin jälkeen jäi. "Minkä käynnin?", kysyttiin. Useaan kertaan mulle sanoi, että vasta ensi viikolla on menossa käymään.

Sanon, että mulle valehdellaan. Poika kertoi mulle oma-aloitteisesti niin yksityiskohtaisia juttuja, etten halua uskoa, että olisi ainoastaan mielikuvituksen tuotosta. Sitäpaitsi tuon päivän jälkeen poika ehkä ensimmäistä kertaa sanoi mulle ääneen, että hänellä oli kiva päiväkotipäivä, ja viime viikko oli (ainakin kotona) paras viikko aikoihin. Joku yhteys tässä on oltava. Ja pojan uusi lto oli kaksi seuraavaa päivää mua kohtaan kuin perseeseen ammuttu karhu.

Miksi näin? Ymmärrän, etteivät halua pojan etukäteen tietävän, että tt on tulossa. Enkä mä kertoisi, jos tämä on tahtotila. Mutta miksi mulle ei voi sanoa? Yritetään kaivaa esiin huonoa vanhemmuutta? En tiedä.

Poika oli aamulla taas hieman aggressiivinen. Sain puristettua pojasta ainakin osasyyn: taas eräs ryhmän lapsi oli huitonut häntä. Eilen oli myös sormi muuttunut mustaksi, kun oli jäänyt päiväkodissa kaapin väliin. "Ei kai kukaan tahallaan?", kysyin varovasti. Puhe kääntyi salamana aivan toiseen aiheeseen. Otin pk:ssa puheeksi, muuta en voi.

Mutta oli helpottavaa kuulla tt:lta, että hän mun puolella. Sanoi mulle puhelimessa, että muutetaan yhdessä asiat! Toivon ja uskon, että hän on siellä käynyt ja havainnut muutostarpeet. Ainakin puhui mun kanssa samaa kieltä ja sanoi, että kyllä äidin vaistot ovat oikeassa. Ehkä hän on siis nähnyt asiat oikein?

Kaikilla on paikkansa tässä maailmassa, kaikenlaisilla temperamenteilla, erityisillä ja vähemmän erityisillä. Paikat pitää vain muokata jokaiselle yksilölle sopivaksi, paremmaksi, että on hyvä olla. Nuo sanat lämmitti.

Piti sitten viimeisen mahdolliseen hetkeen jättää (tai onhan tässä vielä 3 pv aikaa) oppilaitoksiin hakemiset. Ihan kuin en olisi viime syksystä lähtien tiennyt mitä haluan. Tokihan tässä pitää arpoa vielä, että Turkuun, Helsinkiin vai Tampereelle. En siis ole kuitenkaan aikeissa muuttaa mihinkään. Lekurilta pitäisi pyytää pääsykoetta varten lausunto, jolla voin hakea erityisjärjestelyjä, esim. lisäaikaa kokeeseen. Tuleepa kiire tuonkin kanssa.

Sitten eilen illalla keksin, mille toiselle alalle haen. Ammattikorkeakoulun kuvauksen perusteella ihan ok, en mä sen enempiä tiedä. Ainahan sitä voi hakea, eikös vaan? Tämä koulutus voisi hyvinkin olla hyvä välisteppi siihen, mitä mä oikeasti haluan. 3,5-vuotinen koulutus kuulostaa kyllä melko pitkähköltä...

Syksylle alustavasti buukattua, pitkäjänteisyyttä vaativaa tekemistä, on jo. Siihen sitten opiskelut päälle. Haiskahtaa kiireeltä. Ei hitto, mihin mä keskityn? No vielä ei ole yhtään opiskelupaikkaa eikä välttämättä tule olemaankaan.

Wau, mä tykkään! On kutkuttava tunne, kun en tiedä mitä mä teen loppu vuodesta. Päädynkö loppujen lopuksi häntä koipien välissä entiseen duuniin? Nyt tuntuu, että kaikki on samanaikaisesti mahdollista ja mahdotonta.

Päivänä eräänä lapsukaiset pohtivat mitä tekisivät, jos olisivat keskenään kotona.

Kuopus 3v. sanoi: "Minä imuroisin ja laittaisin ruoaksi nakkikeittoa".
Esikoinen 4v. puolestaan: "Minä laittaisin robotti-imurin päälle ja menisin sohvalle nukkumaan".
 

Tänään ipanat rakensivat sohvatyynyistä raketin ja rojuja oli muutenkin kasapäin lattialla (mm. yksi sohvatyyny oli nuotio, jossa grillasivat kanaa ja nakkeja). Kun alettiin puhumaan iltasiivouksen aloittamisesta niin esikoinen totesi pikkuveljelle: "Minä lähden raketilla kuuhun, siivoa sinä sotkut".

Hahaa, ei voisi enempää nuo lausunnot kuvastaa lasten peruseroa. Pienempi on ikiliikkuja Puuha-Pete ja isompi taas menee sieltä mistä aita on matalin -  tai mieluiten sieltä missä aitaa ei ole ollenkaan.
 

On noi jutut ja leikit mainioita. Jos jotain hyvää meidän pojista on päiväkodin suunnalta sanottu, niin leikkitaitoja ja mielikuvitusta on kehuttu. Minä ja jopa mieskin, ollaan aika leikkisiä, ainakin jutuissamme. Välillä mietin, että voiko lasten kanssa höpsötellä liikaa?

Mä sain tämän vuoden kolmannesta tentistä arvosanaksi 3, vaikka tenttikysymykset nähtyäni mun oikeasti piti pari minuuttia miettiä, viitsinkö hommaan ryhtyä. Mulla ei ollut influenssasairastelujen vuoksi aikaa lukea yhtään riittävästi. Luin sen mikä kerkesin, ja valikoin tärppejä - eikä tärpit oikein osuneet kohdalleen. Silti mä mm. kirjoitin aiheesta "coping" muistaakseni pari sivua, joten kai mun vuosien varrella suorittamasta psykologisesta itsetutkiskelusta on ollut jotain hyötyä. ;)

Siis aivan loistavaa! Nyt mä voin toukokuussa pääsykokeen jälkeen keskittyä taas uuteen aihealueeseen eikä tarvitse tuota tenttiä mennä uusimaan (toki kiinnostaisi kovin lukea sitä kirjaa lisää, mutta nyt ei ole aikaa kaikkeen).

Mä olen kyllä suoritunut yli odotuksieni.

Tein valituksen potilasasiamiehen suosituksesta siitä, että esikoiselle määrätty toimintaterapeutin tutkimus venyy loppuvuoteen, joka on mun mielestä aivan liian pitkä odottaa vastauksia. Kannatti valittaa. Sain vastineen, jossa ilmoitettiin että pojan kiireellisyysluokkaa muutetaan ja tutkimus toteutuu jo ennen kesää. Tosin mä kärsimättömänä olen vienyt pojan jo yksityiselle, joten täytyy katsoa miten tuon hyödyntää....

Se mikä vastineessa ihmetytti oli viittaus "aistisäätelyongelmiin, joista ei ollut mainintaa alkuperäisessä lähetteessä". Niin, ei varmasti ollut mainintaa, koska KUKAAN julkisella puolella ei ole mulle ikinä kertonut, että tällaista on epäilty. Ainoa osoite, josta tämä epäilys on voinut vastineen lähettäneelle taholle/neuvolaan tulla, on päiväkoti.

Mä olen pitkin vuotta, ja viimekin vuotta, yrittänyt saada päiväkodin tädeistä jotain irti - mutta enemmän asiat ovat kääntyneet siihen, että olen ylihuolehtivainen nettidiagnosoija (ja lisäksi tietysti huono kasvattaja). Vaikka samanaikaisesti heillä on ollut pohdinnassa pojan aistisäätelyn mahdolliset ongelmat. Ei kai tämän näin pitäisi mennä? Kyse on kuitenkin mun lapsesta!!

Noh, kaikesta huolimatta mä iloinen, että päiväkodissa sittenkin tajutaan asioita. Aistisäätelyn ongelmista olen 100% samaa mieltä. Ottaa vaan päähän, että oon sata kertaa sanonut pk:iin, että haluan SUORAA ja AVOINTA keskustelua kaikista lapsiani koskevista asioista. Siellä vaan ollaan oltu kyvyttömiä tuomaan ikävämpiä asioita puheeksi, vaikka juuri niillä voi olla lapsen kehityksen yms. kannalta suurin merkitys.

Vaikka melkein päätin loukkaantua ja nostaa nokkani pystyyn päiväkotiiin päin, avasin kuitenkin suuni pojan uudelle lto:lle. Ensimmäistä kertaa kysyin hänen kommenttejaan pojasta. "Ei suurta huolta", oli ensimmäinen lause, mutta kun keskustelua jatkettiin, sain pieniä vihjeitä mm. pojan toiminnanohjauksen toimimattomuudesta ja häiriöherkkyydestä. "Voi olla että poika tarvitsisi enemmän aikuisen huomiota, mitä me pystymme helposti antamaan". Tuo lause sai mut huojentuneeksi, vaikka monelle muulle vanhemmalle se olisi shokki. Kyllähän tuo tarve on ihan munkin silmin havaittavissa, kun aamuisin poika alkaa heti eteisessä ärisemään, jos ei pääse leikkimään sinne minne haluaisi (=yleensä sinne missä ei ole muita) tai ei saa leikkiä autoilla, tai hänen oma luottohoitaja ei ole paikalla. Ja siitä sitten päivää eteenpäin....

Poikaa arvioinut tt on sopinut päiväkodin kanssa tarkkailukäynnistä ja "sattumalta" edellisellä viikolla on kelto tulossa vierailulle pojan ryhmään "kun sitä nyt aina välillä kutsutaan ryhmiin tarkailemaan" - ja minä pääsen kelton kanssa myös juttelemaan. Hienoa, mä olen niin helpottunut että konkretiaa alkaa tulemaan!